Postiosoite: PL 91
00521 Helsinki
Käyntiosoite:
Kasöörinkatu 3 lt 3 A
Puh: 020 7181 280
8,21 snt/puhelu + 6,9 snt/min (lp)
8,21 snt/puhelu + 14,9 snt/min (mp)
Fax: 020 7181 289
icej(at)icej.fi
Lahjoituspuhelin:
0600 14460 10,10€ / puh+pvm
0600 14470 20,94€ / puh+pvm
Klikkaa nimeä ja saat tarkemmat yhteystiedot.
29.11.2009 tuli täyteen 62 vuotta siitä, kun YK hyväksyi Palestiinan jakosuunnitelman.
Sunnuntaina 29.11. tuli Israelissa kuluneeksi 62 vuotta siitä, kun Yhdistyneet kansakunnat päättivät hyväksyä Palestiinan mandaatin jakosuunnitelman 29. marraskuuta 1947. Päätös raivasi tietä juutalaiselle valtiolle, joka julistettiin itsenäiseksi noin kuusi kuukautta myöhemmin.
Tämän historiallisen tapahtuman vuosipäivänä on aihetta huomioida myös muutamia vähemmän julkisuutta saaneita kristittyjä, jotka avustivat sionistista liikettä tällä kriittisellä hetkellä, jolloin Israelin valtio ilmestyi uudelleen maailman näyttämölle.
Yli vuosisata ennen modernin Israelin perustamista, olivat hyvin tunnetut kristityt poliitikot ja papisto luoneet moraalisen ja historiallisen perustan sionistisen liikkeen lopulliselle menestymiselle. Kolme merkittävää henkilöä olivat myös englantilaiset sotilasupseerit eversti John Henry Patterson, eversti Richard Meinertzhagen ja eversti Charles Orde Wingate. He auttoivat herättämään henkiin juutalaisen taisteluhengen ensimmäisen ja toisen maailmansodan välisinä vuosina.
YK:n tekemässä Palestiinan jakopäätöksessä avainasemassa olivat kuitenkin kaksi vähemmän tunnettua kristittyä.
Alkuvuonna 1947 Yhdistyneet kansakunnat nimittivät YK:n Palestiinan erityiskomiteaan (UN Special Committee on Palestine, UNSCOP) 11 jäsenvaltiota tekemään selvitystyötä ja etsimään ratkaisua toimimattomalle brittimandaatille. Komitea saapui maahan saman vuoden kesänä tutkiakseen heikentyvää tilannetta lähietäisyydeltä.
Komitea oli vaikuttunut juutalaisten saavutuksista maassa. Noin 250 000 Euroopan pakolaisleireille juuttuneen juutalaisen pakolaisen ahdinko teki myös voimakkaan vaikutuksen komitean jäseniin. Englannin arabimyönteinen politiikka esti epätoivoiset yritykset tuoda pakolaisia Palestiinaan. Exodus 1947 -laivan surulliset koettelemukset saivat tuona kesänä YK:n Palestiinan erityiskomitean huomion. Laivalla oli 4500 puolialastonta holokaustista selvinnyttä ihmistä.
Pastori John Grauel, sionismia kannattava kristitty, työskenteli vapaaehtoisesti laivalla ja oli miehistön ainoa ei-juutalainen jäsen. Hän oli todistamassa englantilaisten hyökkäystä Exodus-laivalle Haifan edustalla ja kiirehti Jerusalemiin todistaakseen komitealle, miten laivaa runnottiin seitsemän kertaa, jonka jälkeen aseistetut merimiehet nousivat laivaan ampuen ja nuijien kuoliaaksi puolustuskyvyttömiä poikia.
"Exoduksella ei ollut aseita" pastori Grauel kertoi. "He taistelivat perunoilla, ruokapurkeilla ja paljailla nyrkeillä".
Pakolaiset palautettiin lopulta Saksaan. Maailma seurasi tragedian kulkua useita kuukausia ja samalla komitean tuntemus sen humanitäärisestä tehtävästä kasvoi.
Myös pastori William Hull vaikutti tuona kesänä YK:n Palestiinan erityiskomiteaan, erityisesti Kanadan edustaja, tuomari Ivan Randiin. Itsekin Kanadasta kotoisin oleva pastori Hull oli palvellut Jerusalemissa vuodesta 1935, ja hänellä oli ensikäden tietoa niin englantilaisten kuin arabienkin harjoittamasta epäoikeudenmukaisuudesta juutalaista yhteisöä kohtaan. Tuomari Rand kuunteli Hullin näkemyksiä illallisella eräänä iltana, ja myönsi myöhemmin, että heidän tapaamisensa auttoi ymmärtämään kiistaa paremmin ja opetti häntä arvostamaan sionistien ponnistuksia uudella tavalla. Lisäksi pastori Hull lähetti kirjeen komitealle tuoden tehokkaalla tavalla julki raamatullisen sionismin periaatteet.
Koska Kanada oli osa kansainyhteisöä, tuomari Randin taipumus brittiläisvastaisuuteen oli vallalla. Tietyssä mielessä hänestä tuli "komitean omatunto". Hänen johdollaan valtaosa YK:n Palestiinan erityiskomiteasta suositteli maan jakamista erillisiksi juutalais- ja arabivaltioiksi. Jakosuunnitelma (päätöslauselma 181) hyväksyttiin YK:n yleiskokouksessa äänin 33 -13. Juutalaistoimisto hyväksyi päätöksen, mutta arabijohtajat torjuivat sen, ja aloittivat vihamielisyydet välittömästi. Kun brittimandaatti päättyi 14. toukokuuta 1948, arabien ja juutalaisten välinen taistelu oli saanut aikaan maan jakamisen käytännössä, ja juutalaiset olivat valmiita julistamaan muinaisen kansansa uudelleensyntymän.
David Parsons